Norjalainen Johan Galtung puhuu juutalaisista (Finnish Translation of “Johan Galtung on Jews”

johangaltung

Norjalainen Johan Galtung puhuu juutalaisista (Finnish Translation of “Johan Galtung on Jews“)

Johan Galtung on merkittävä norjalainen akateemikko, rauhantutkimusten perustaja ja yli 100 kirjan sekä yli 1000 tutkimuksen kirjoittaja. Hänet on myös virallisesti leimattu antisemitistiksi hänen lausuntojensa vuoksi. Hän kuitenkin puhuu usein järkeä.

Galtungin mukaan historiallinen antisemitismi perustuu osittain juutalaisten käytökseen. Saksassa 1920-luvulla ei Galtungin mielestä ollut ”ongelmatonta, että juutalaisilla oli avainasemat yhteiskunnassa, jota oli nöyryytetty tappiolla Versaillesissa,” samalla, kun juutalaisvastaiset liikkeet voimistuivat.

Hän tekee selvän eron juutalaisvastaisen käytöksen ennustamisen ja hyväksymisen välillä: ”Tämä ei millään tavalla, todellakaan millään tavalla, oikeuta hirmutekoja. Se kuitenkin loi antisemitistisen liikkeen, jonka synnyn olisi voinut ennustaa.” Samaan tapaan hän perustelee keskiaikaisten vainojen perustuneen juutalaisten rooliin koronkiskonnassa: ”Juutalaisilla oli oma roolinsa maksun vaatimisessa velkaantuneilta torppareilta.”

Tämä on tietysti ristiriidassa vakiintuneen uskomuksen kanssa, että kaikki juutalaisvastainen ajattelu ja käytös ovat täysin epäloogista kristillisen ideologian tuotetta tai jopa merkki mielenterveysongelmista. Kyse on todellisista eturistiriidoista. Nykymaailmassa Galtungin mukaan ”juutalaiset hallitsevat amerikkalaista mediaa ja harhauttavat ihmisiä Israelin hyväksi.”

’Kuusi juutalaista yhtiötä hallitsee 96 % mediasta,’ kirjoitti Galtung. Hän listasi journalistit, kustantajat, televisioyhtiöt ja elokuvastudiot, joiden väitti olevan juutalaisten hallinnassa. Listalla oli myös Rupert Murdoch, vaikka ’hän ei ole juutalainen, mutta moni hänen alaisistaan on.’ ’Useat heistä ovat kiihkeästi Israelin asialla,’ Galtung selvensi asiaa. Näiden väitteiden jälkeen Galtung kirjoitti myös, että ’70 % Amerikan 20 tärkeimmän yliopiston professoreista on juutalaisia.’ Hän perusti väitteensä artikkeliin, jonka oli kirjoittanut William Luther Pierce, valkoisten nationalistien National Alliance –järjestön perustaja.

Myöhemmässä artikkelissa Galtung puolustaa näkemyksiään ja tarjoaa muutamia hienoja sitaatteja, kuten Harvardin Ruth Wissen lainauksen: ”Nuorten juutalaisten journalistien ei tulisi ajatella itseään viisauden ja totuuden etsijöinä, vaan osana Israelin puolustusvoimia.” (13.02.2012)

Vieläkö joku on sitä mieltä, että amerikan juutalaisten uskollisuus Israelia kohtaan on pelkkä myytti?

Ruth Wisse on tietenkin loistava esimerkki juutalaisesta akateemikosta ja etnisestä aktivistista, joka on tunnettu uuskonservatiivipiireissä ja parhaiten artikkelistaan ”The de-legitimazation of Israel” (Israelin oikeutuksen kyseenalaistaminen, lue s. 23). Galtung siteeraa myös israelilaista professoria, joka sanoo antisemitismin olevan ”sellaista juutalaisvastaisuutta, jota ei voi enää järkiargumentein perustella”, mikä antaa ymmärtää, että jonkin asteinen juutalaisvastaisuus on hänestä täysin oikeudenmukaista.

On mielenkiintoista, että Galtungiin vakuuttui juuri Piercen kirjoittamista media-artikkeleista. Ne olivat myös minulle tärkeä lähde kirjoittaessani lukua antisemitismistä kirjasarjani The Culture of Critique toiseen osaanSeparation and Its Discontents sekä tehdessäni tutkimusta kirjasarjan myöhemmän version esipuhetta varten:

Erityisen arvokas esimerkki antisemitistisestä kirjoittelusta juutalaisten mediakontrollista ilmestyi äsken National Vanguard –lehdessä (no 16, 1995). National Alliancen William Pierce kirjoitti juutalaisvastaisen artikkelin, jossa hän listasi tarkasti juutalaisten omistamat tai hallinnoimat amerikkalaiset televisio- ja popmusiikkiyhtiöt, suuret ja pienet sanomalehdet, aikakauslehdet ja kirjakustantamot. Artikkelissa painotettiin median kykyä määritellä sopivan keskustelun rajat esimerkiksi Israeliin liittyvässä keskustelussa. Pierce syytti mediaa rotujen tasa-arvoistamisen edistämisestä ja maahanmuuton sekä monikulttuurisuuden suosimisesta. Artikkelissa todettiin:

’Sallimalla juutalaisten hallita uutisiamme ja viihdemedioja annamme heille erittäin merkittävän vaikutusvallan poliittisessa järjestelmässämme ja valtionhallinnossa. Samalla annamme heille oikeuden muovata lapsiemme arvomaailman ja tavan ajatella. Juutalainen televisio-  ja elokuvaviihde vaikuttavat lasten asenteisiin ja ajatuksiin paljon voimakkaammin kuin vanhemmat, koulu tai mikään muukaan.

[…]

Itse asiassa juuri juutalaisten mediakontrollista johtuu monen amerikkalaisen tuntema valkoinen syyllisyys ja itseinho, jopa siinä määrin, että he aktiivisesti edistävät oman rotunsa tuhoa.’

Toisaalta väite 70 prosentista juutalaisia professoreita parhaimmissa yliopistoissa on liioittelua, mutta on vaikea sanoa, kuinka paljon liioiteltua. En ole vielä löytänyt todisteita. Eräässä äskettäinen julkaistussa artikkelissa, jossa selvitettiin menestyneitä aatteellisia liikkeitä, todettiin, että noin 25 % amerikkalaisten tutkimuslaitosten professoreista on juutalaisia (lue s. 66). Osuus on selvästi suurempi humanististen ja sosiaalitieteiden saralla; ne ovat poliittisesti keskeisiä yliopistojen monikulttuurisen ja vasemmistolaisen liikehdinnän linnakkeita.

Juutalaisten runsaslukuisuus humanististen ja sosiaalitieteiden eliittilaitoksissa varmistaa heidän vaikutusvaltansa akateemisessa maailmassa. Sen lisäksi heidän suuri edustuksensa toimii tehokkaana veto-mahdollisuutena sellaisia aatteellisia liikkeitä vastaan, jotka nähdään juutalaisten etujen vastaisina. Trendi on vain vahvistunut viimeisten parin vuosikymmenen aikana, sillä ei-valkoisia on ahkerasti palkattu tiedekuntiin. Samoin kuin politiikassa, yliopistojen juutalaiset opettajat ovat liittoutuneet etnisten vähemmistöjen ja sellaisten valkoisten kanssa, jotka ovat alttiimpia vasemmistopolitiikalle, kuten homoseksuaalit ja radikaalit feministit. Nämä ryhmät ovat usein hyvin halukkaita edistämään omia intressejään liittymällä valkoisia syyllistävään koneistoon.

Galtung kehottaa myös lukemaan Siionin viisaiden pöytäkirjat, jota on nykyään mahdotonta lukea ajattelematta Goldman Sachsia. Galtung on sanonut, että ”on vaikea uskoa, miten Venäjän salainen poliisi pystyi saamaan niin yksityiskohtaisia tietoja.” Tosin kirjeenvaihdossaan Haaretz-lehden kanssa hän totesi epämääräisesti, ettei tiennyt ”varmuudella, kuka Pöytäkirjat oli kirjoittanut”.

Ruotsalaisessa Dagens Nyheter –lehdessä (11.06.2012) Galtung kirjoitti Pöytäkirjojen 12. luvun käsitelleen median hallintaa ja Pöytäkirjojen 20. ja 21. lukujen taloudellista hallintaa. Alla pätkä 12. pöytäkirjan suomennoksesta vuodelta 1943:

Yleisön tietoon ei saa tulla ainoatakaan tiedotusta meidän sitä etukäteen tarkastamatta. Tähän olemmekin jo osittain päässeet sen kautta, että kaikki uutiset saadaan muutamien harvojen uutistoimistojen välityksellä, joihin ne keskitetään maailman kaikilta kulmilta, ja jotka levittävät uutisia tarpeellisesti muokattuina lehtien toimituksiin, viranomaisille jne. Nämä toimistot joutuvat vähitellen meidän käsiimme, ja ne julkaisevat vain sellaisia uutisia, jotka me hyväksymme. Jos meidän nyt on onnistunut siinä määrin vallata gojim-yhteiskunnat, että ne suurin piirtein katselevat asioita meidän värittämiemme silmälasien läpi.

20. pöytäkirja toteaa: ”Talouden ohjelma […] on suunnitelmiemme kruunu ja päämäärä.” Galtung kertoo sivustollaan, että Pöytäkirjojen tavoite on ”velkaorjuus vallan välineenä” ja linkittää John Perkinsin artikkeliin vuodelta 2011, jossa tämä toteaa ”pankkien pelastamisen palvelevan velkojia ja orjuuttavan velalliset”. Perkinsin mielestä Euroopan heikot maat, kuten Kreikka, ovat ahneen kapitalismin uhreja pelissä, joka lopulta johtaa yhteiskunnan varojen siirtymiseen yksityisomistukseen ja kansan orjuuttamiseen. Hän sanoo artikkelissaan (joka julkaistiin ruotsalaisjuutalaisen Bonnierin suvun mediassa), että juutalaisten investointipankit toimivat juuri kuten Pöytäkirjat neuvoivat:

On ristiriitaista syyttää minua antisemitistiksi, sillä minä varoitin amerikanjuutalaisten saattavan joutua syntipukeiksi nykyisten tapahtumien vuoksi.

Se, mitä Lehman Brothersin ja Goldman Sachsin johtajat sekä juuri nimetty Euroopan pankkien johtaja tekevät, on käytännössä Pöytäkirjoissa kuvattu toimintamalli. Näiden toimintamallien ja ohjelmien, jotka miljoonat ihmiset tunnistavat olevan suoraan Siionin viisaiden pöytäkirjoista, toteuttamisella voi olla katastrofaaliset seuraukset juutalaisille mediassa ja talousmaailmassa, erityisesti Yhdysvalloissa.

Ennustan merkittävää ja raskasta juutalaisvastaisuutta Yhdysvalloissa, mistä vahvoja todisteita on jo Euroopassa. Minun leimaaminen juutalaisvastaiseksi kompastuu omaan mahdottomuuteensa ja perustuu tietämättömyyteen tai ilkeämielisiin tulkintoihin kaikesta, mitä olen sanonut ja kirjoittanut.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Lopettakaa juutalaisvastaiseksi nimittely (josta ovat kärsineet viime aikoina myös Gunter Grass ja Ingmar Karlsson). Aloittakaa laajoja ja ennen kaikkea vapaita keskusteluita näistä asioista. Kolmanneksi, lopettakaa talouden toimintamallit, jotka näyttävät erehdyttävästi samalta kuin Pöytäkirjat neuvoivat.

Lehman Brothers

Kannanotot kuulostavat varmasti tutuilta monien The Occidental Observeria lukevien korviin (sivustolla on toistakymmentä artikkelia kategoriassa ”Juutalaiset ja talouden romahdus”). Kaikesta huolimatta Galtung selvästi ilmaisee niin sivustollaan kuin Haaretzille lähettämässään kirjeessä (jonka sisältöä Haaretz ei artikkelin ohessa julkaissut), että juutalaiset eivät hänen mielestään ole nykyisten velkaongelmien takana:

Aikamme merkittävimmät velkaorjuuden aiheuttajat ovat Kiina, Japani ja Eurooppa suhteessa Yhdysvaltoihin, Saksa suhteessa euroalueen heikkoihin maihin (Portugali, Italia, Irlanti, Kreikka ja Espanja) ja Maailmanpankki suhteessa koko maailmaan. Paljastuksia ja esimerkkejä löytyy viljalti John Perkinsin kirjasta Confessions of an Economic Hit Man (2004). On itsestään selvää, että juutalaisuudella tai heidän uskollaan, ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Vähemmän uskottavaa on se, että Galtung puhuu Anders Breivikin ja Mossadin mahdollisesta yhteydestä, mutta ei tarjoa mitään kunnollisia todisteita. Myöhemmin hän kuvaa yhteyttä ”hyvin epätodennäköiseksi”.

Mitä tästä kaikesta pitäisi olla mieltä? Ei liene yllättävää, että Galtung on leimattu juutalaisvastaiseksi.

Huolimatta siitä, että hän vapauttaa lausunnoissaan juutalaiset nykyisen velkakriisin vastuusta, uskon kuitenkin Galtungin olevan sitä mieltä, että juutalaiset hallitsevat valtamediaa ja että on olemassa yhteys juutalaisten käytöksen ja meneillään olevan talouden kriisin välillä. Miksi muuten ottaa esiin Goldman Sachs ja Lehman Brothers esimerkkinä Pöytäkirjojen ennustamasta käytöksestä?

Henry-Ford-1930

Henkilökohtaisesti yllätyin siitä, että niinkin arvostettu ja tunnettu henkilö kuin Galtung ylipäätään uskaltaa verrata nykytapahtumia Pöytäkirjoihin. Galtung vaikuttaa olevan samaa mieltä 1921 Pöytäkirjoja kommentoineen Henry Fordin kanssa: ”Ainoa kommentti, jonka välitän näistä Pöytäkirjoista tehdä, on, että ne sopivat erittäin hyvin tämän päivän tapahtumiin. Ne ovat olleet olemassa jo yli 16 vuotta ja sopineet tähän asti maailman tapahtumiin.”

Pöytäkirjojen lainaaminen ei ole paras tapa hankkia ystäviä tai vaikuttaa ihmisiin, vaikka väittäisi tekevänsä sen juutalaisten hyväksi. Mearshiemer ja Walt sanoivat, että Israelille olisi hyväksi, jos se ei olisi niin riidanhaluinen, mutta tämä ei estänyt useita juutalaisia leimaamasta heidän tekstejään Pöytäkirjojen ruumiillistumaksi. Ei siis tarvitse edes siteerata Pöytäkirjoja, riittää kun sanoo asioita, joista juutalaiset eivät pidä [juutalaisten taktiikka on tuttu myös Suomessa; Gideon Bolotowsky syyttiIsraelista puhunutta Pertti Salolaista Pöytäkirjojen lukijaksi. Suom. huom.]. Pöytäkirjat ei ole enää erityisen tärkeä osa tämän päivän juutalaisvastaista kirjoittelua. Yllättävää on myös Galtungin tekemä viittaus Pierceen, jonka Haaretz saattaa huonoon valoon ”valkoisen ylivallan kannattajana”.

Luulen, että Galtung on vielä paljon moniulotteisempi ajattelija kuin hän on antanut ymmärtää olevansa. Kenties hänellä on vanhemmalla iällä (hän on jo yli 80-vuotias) vähemmän estoja puhua suunsa puhtaaksi (normaalia ikääntyessä) ja hänellä on varmasti paljon vähemmän hävittävää kuin jollain nuoremmalla, jolla on koko ura vielä edessään. Huolimatta kaikista syytöksistä, kuten samanikäistä Günter Grassia kohtaan, merkittävien ja arvostettujen ihmisten mielipiteillä ja näkemyksillä on paljon arvoa. Heidän mielipiteensä leviävät laajalle ja nakertavat Euroopan eliitin itseluottamusta sen pelätessä juutalaisten suuttumusta. Tämä on hyväksi kaikille. Odotan innolla lisää kannanottoja Galtungilta.

Uskon Galtungin puhuvan paljon totta. Mieleeni tulee, liittyen aiempaan artikkeliimme kulttuurinyliseksualisoitumisesta, että Henry Fordin 1920-luvulla kirjoittama The International Jew lainasi myös Pöytäkirjoja käsitellessään juutalaisten mediahallintaa [jyrkät sanankäänteet ovat Fordin omia, eivätkä välttämättä edusta Magneettimedian kantaa. Suom huom.]. Lainaukset Fordin kirjaa käsittelevästä artikkelista Henry Ford and the Jewish Question:

Pöytäkirjoissa luonnostellussa suunnitelmassa teatterin osuus oli tärkeä, joten tämän kirjan viidessä osassa luodaan yksityiskohtainen katsaus juutalaisten valtaan teatterissa ja elokuvateollisuudessa. Näyttämötaiteen lisäksi myös elokuvateollisuus – suurista teollisuudenaloista viidenneksi suurin – on juutalaisten omistama, ei vain paikoitellen tai puoliksi, vaan kokonaan. Luonnollisena seurauksena tästä eri puolilla maailmaa on noustu vastustamaan viihdemuodon nykyistä latistavaa ja rappeuttavaa vaikutusta. Heti kun juutalaiset saivat amerikkalaisen viinan haltuunsa, meillä oli vakava viinaongelma. Heti kun juutalaiset saivat elokuvan haltuunsa, syntyi ’elokuvaongelma’, jonka kaikki seuraukset eivät vielä ole selvillä. Heidän nerokkuutensa on siinä, että he luovat ongelmia jokaisessa bisneksessä, jonka saavat haltuunsa. Miljoonat amerikkalaiset asettavat itsensä päivittäin juutalaisten propagandan vaikutuspiiriin elämässä, rakkaudessa ja työssä. Pinnallisuus, huvittelu, siveettömyys, järkyttävä lukutaidottomuus ja loppumattomat kliseet ovat Yhdysvaltojen tunnusmerkki sen lähestyessä rappiotaan juutalaisten hallinnassa. (01.01.1920)

Tämä on elokuvien moraalisen tappion koko salaisuus: ne eivät ole amerikkalaisia ja niiden tuottajat ovat rodultaan epäpäteviä matkimaan amerikkalaista ilmapiiriä. Amerikalle aatteellisesti, moraalisesti ja rodullisesti vieraat vaikutukset ovat saaneet vahvan vallan elokuvateollisuudessa ja tulokset näemme ympärillämme. Olemme kuitenkin huomanneet, että kaikenlaisen sensuurin kannattamista pidetään juutalaisvastaisena. ’Varokaa, lukijat! Jos edes paheksutte elokuvien saastaa, joudutte antisemitisteinä tuomittavaksi.’ (12.02.1921)

The International Jew siteeraa aikakauden elokuvajulistetta: ’Kieltäydyn elämästä kanssasi enää. Otan sinusta avioeron ja menen hänen luokseen, vapaarakastajani luo.’ Näin puhuu pastori Frank Gordon yhdessä suurimmista vapaan rakkauden draamoista. Tästä julisteesta Fordin kirja toteaa: ’Ehkä tämä ei liity Pöytäkirjoihin millään tavalla, mutta yhdenmukaisuus on kieltämättä silmiinpistävä.’ Pöytäkirja 9 sanoo: ’Me olemme pettäneet, johtaneet harhaan ja siveellisesti turmelleet gojimien nuorison kasvattamalla sen ehdoin tahdoin väärien periaatteiden ja oppien mukaan.’ Pöytäkirja 17 sanoo: ’Me olemme jo huolehtineet siitä, että gojimien papisto on menettänyt kansan silmissä ennen nauttimansa arvovallan ja maineen.’ (19.02.1921)

Amerikan kansa oli yhtä mieltä siitä, että elokuvat edistivät moraalittomuutta, mistä seurasi, että elokuvien sisältöä säätelemään asetettiin sensuurilautakuntia. 1960-luvulla käytäntö loppui ja tulokset näemme nyt.

Uskoisin Galtungin arvostavan tätä analyysiä.

Kevin MacDonaldin artikkeli julkaistu alunperin englanniksi The Occidental Observer –verkkosivuilla.

 

1 reply

Comments are closed.